Sherlockisteja ja päiväkirjoja

No nyt sitten se lupaamani teksti tästä Graham Mooren kirjasta Kuolema Sherlock-seurassa. Tämänkin tekeminen venähti, kiitos NaNon.

Tässä on mielenkiintoinen tapaus. Kirjassa on oikeastaan kaksi lomittain kulkevaa tarinaa. Joka toinen kappale kertoo nykyajasta, joka toinen Arthur Conan Doylen ajasta, jossa Holmesin luoja itse päätyy selvittämään erästä arvoitusta. Kirja käyttää hyväkseen tietoa siitä, että Doylen päiväkirjoja puuttuu tietyltä aikavälilät ja näin ollen tämä tarina kertoo oman versionsa siitä mitä Doylelle tuona aikan tapahtui. Tältä osin kirja on siis historiallista fiktiota, taitaa olla ensimmäinen laatuaan mitä olen itse lukenut.

Nykyajan puoli puolestaan selvittää tapausta, jossa nämä kadonneet päiväkirjat ovat löytyneet, mutta sitten niiden löytäjä löytyykin kuolleena hotellihuoneesta. Nuori sherlockisti ryhtyy tätä tapausta tutkimaan kun Doylen perillinen pyytää häntä hankkimaan päiväkirjan - joka lienee varastettu hotellihuoneesta - takaisin.

Kirja on ovelasti kirjoitettu. Tulee hyvin pian selville, että tämä menneisyyden tarina on tapa kertoa lukijalle päiväkirjojen sisältö samalla kun saa lukea miten niiden etsiminen edistyy. Molemmista tarinoista löytyy jännitystä ja erittäin mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Silti itse pidin enemmän tästä Doylen tarinasta. Tämä alkaa sillä kun Doyle hautoo Holmesin "murhaamista" Sveitsissä Reichenbachin putouksilla. Olkoon vain fiktiota, mutta nautin kun sain lukea Doylen ajatuksista hahmoaan kohtaan ja siitä miten tapahtumat pikkuhiljaa johtavat siihen että Doyle päätyy lopulta kirjoittamaan Baskervillen koiran.

Ei tämä nykyaikaan sijoittuva tarinakaan mitenkään huono ole. Siitä vain ehkä puuttuu tietty syvyys mitä Doylen tarinassa on. Päähenkilö on ihanan tavallinen, ei mikään Holmesin kopio, vaan normaali, joskin innokas Holmes-fani. Toimintaa ainakin riittää ja juonenkäänteet pistävät kyllä lukijan miettimään. Loppupuolella en yksinkertaisesti enää voinu laskea kirjaa käsistä kun oli pakko saada tietää miten tämäkin juoni päättyy. Vaikka alkuun nykyaika ja menneisyys tuntuvat olevan toistaan irrallaan, tuli nämäkin kaksi juonta lopulta sidottua yhteen niin, että kun kappaleen vaihtuessa ajanjaksokin vaihtui tuli hirveä halu saada lukea lisää selityksiä.

Kirjaan on ripoteltu pienen pieniä Holmes-faktoja sinne tänne, tämä tuskin on yllätys kenellekään. Se kuitenkin pisti vähän huvittamaan kun bongasin sieltä pari pientä asiavirhettä. Olisin vain luullut, että kirjailija itsekin olisi jonkin sortin sherlockiaani ettei olisi kyseisiin lapsuksiin sortunut, mutta ilmeisestikään ei. "Suosikkini" näistä virheistä oli tämän Alkeellista, rakas Watson -lausahduksen alkuperä. Kirjassa ihan oikein sanottu, että tätä ei suinkaan koskaan sanota kaanonissa, mutta ei sen alkuperä kylläkään ole Granadan sarjassa, vaan paljon aikaisemmin, todennäköisesti vuoden 1929 elokuvasta (joskin on mahdollista, että lausahdus on vieläkin vanhempi).
Huolimatta tällaisista pienistä virheistä ei se mitenkään vaikuttanut lukukokemukseen (muuta kuin että sainpahan tuntea hetkellistä ylemmyyden tunnetta kun tiesin kirjailijaa paremmin :D ). Kirjaa voi hyvin suositella myös ei-holmesianille, sillä eipä tuo vaadi mitään taustatietoa Holmesista. Nykyajan toinen päähenkilö kun tarjoaa sopivan tilaisuuden selitellä näitä taustoja. Holmes-fanille puolestaan kirjasta löytyy vaikka mitä nannaa.

Sinne ja Takaisin, juuri ajoissa

Tämä lukeminen sitten vähän venähti. Ei olisi muuten, mutta vaihteeksi on ollut kiireitä tässä. Suurin syypää on kuitenkin NaNoWriMo, johon päätin kaikesta huolimatta osallistua. Jopa niinkin ajoissa kuin lokakuun 31. päivä sain sitten varsinainen ahaa-elämyksen ja pakkohan se tarina oli kirjoittaa. Ei ollut mikään originaalitarina tämä, Sherlock-fikki kyseessä (johan minä taisin sanoa, että löysin tieni tämän hullun fandomin pariin). Ei se tosin valmiiksi tullut vaan nyt jumitan viimeisessä kappaleessa. Tiedän tasan mitä pitäisi tapahtua ja miten homma päättyy, mutta kun töissä on sen verran stressitekijöitä, että ihan turha yrittää kirjoittaa yhtään mitään. Ehkä loppukuusta. Pitäisi päästä editoimaankin..

Enivei (okei pitää lopettaa tämä toisen kappaleen aloittaminen tällä ilmaisulla), se varsinainen aihe.. Hobitti - eli Sinne ja Takaisin tuli luettua tasan viikko ennen elokuvan ensi-iltaa. Onnistuin siis sittenkin, vaikka vähän veti hilkulle. Tuli tuossa jonotettua keskiyön näytökseen liputkin. En ole mikään suuren suuri Tolkien-fani, mutta kyllä nyt on pakko tunnustaa, että olen aivan hemmetin innoissani elokuvasta (okei myönnän, Martin Freemanilla on oma osansa innostuksesta).

Mitä kirjaan tulee, niin ihastuin siihen. Tarina oli hieno ja vaikka moni tapahtuma oli kuvattu aika yksinkertaisesti, pystyin rivien välistä näkemään miten eeppisiä tapahtumat todellisuudessa olivat. En nyt mitään spoilereita tietenkään tähän laita, mutta loppupuolella on muutakin tämänsorttinen tapahtuma. En malta odottaa miltä näyttävät leffassa, sillä potentiaalia ainakin löytyy ja kunnolla.
Kirjassa on mielestäni hauska tapa puhutella lukijaa. Alkuun olin vähän nääh, pitääkö se "neljäs seinä" rikkoa, mutta loppupuolella tuli selväksi, että tällä tavalla oli loogista vaihtaa näkökulmaa kun siihen sattumoisin tuli tarvetta. Ilman tätä puhuttelua olisi äkillinen muutos taatusti ollut aika hämmentävä.

Näkee, että tämä on ehkä vähän nuoremmalle lukijalle suunnattua tekstiä. Lähinnä sen kepeyden takia. Myönnän etten ole lukenut TSH:sta kuin toisen kirjan puoleen väliin asti, mutta siihenkin mennessä kyllä se on paljon raskaampi lukea kuin Hobitti. Ei silti, kyllä sekin tässä tulee luetuksi viimeistään ensi vuonna (tuskinpa ehdin enää tämän vuoden puolella lukemaan).

Se kaikista kuuluisin mestarietsivä

Pääsin vihdoin toteuttamaan jotain mikä olisi pitänyt tehdä jo monta vuotta sitten; Sherlock Holmes -kaanonin lukeminen kokonaisuudessaan. Joskus lukiossa luin pari novellia, mutta en tuolloin oikein ollut perillä edes että mistä kaikesta kaanon koostuu. No, sittemmin olen toki viisastunut ja yhdessä vaiheessa jo niitä melkein kirjastosta varasinkin. Vaan jostain syystä se silti jäi. Sitten tässä taannoin onnistuin hankkimaan itselleni uuden fandomin, ja minkäs muunkaan kuin BBC:n upean Sherlockin. Syttyi se halu uudelleen lukea ne kirjat, koska tunsin olevani pelkkä wannabe sherlockisti, jos en kirjoja lukisi (Holmes on aina ollut jollain asteella kiinnostukseni kohde, tietäkäätten se, fandom vain sytytti kytevän rakkauden ilmiliekkeihin. No, se kaunopuheisuudesta). Hankin siis pari vuotta sitten julkaistun uuden suomennoksen Doylen kirjoittamista novelleista. Kootut kertomukset sisältää koko kaanonin poislukien neljä romaania. Romaaneista en jaksanut ryhtyä metsästmään suomennoksia. Kirjastossakin suunnilleen kaikissa oli aikamoiset varaukset (kiitos Sherlockin) joten ihan suosiolla päätin lukea romaanit netistä. On se hienoa kun ei ole enää tekijänoikeudet vaikeuttamassa asiaa tässä suhteessa. ;)

Enivei, aloitin suoraan Sherlock Holmesin seikkailuista (koska en malttanut pitää näppejäni erossa) ja samaan aikaan lueskelin hitaaseen tahtiin A Study in Scarletia (se ihka ensimmäinen Doylen kirjoittama Holmes-tarina). Myönnän, että alkuun ensimmäiset tunteeni olivat, että eivät ne tarinat nyt niin kovin kummoisia olleet. Silti, mitä enemmän luin, sitä enemmän niihin rakastuin. Holmesista ei vain voinut olla pitämättä. Olen jonkin verran nähnyt eri TV/elokuvatulkintoja Holmesista ja täytyy sanoa, että yksikään ei tee täysin oikeutta hahmolle. Tosin Jeremy Brettin tulkinta on kyllä paras ja erittäin lähellä, sanottakoon se hänen kunniakseen. Lukiessa huomasin monasti hymyileväni, jopa nauravani ääneen Holmesin kaiken maailman hihittelylle ja kujeileville piirteille. Voisin sanoa, että oli jopa jonkin verran yllätys miten paljon huumoria (joskin erikoislaatuista) Holmesin hahmosta löytyy.

Tarinoiden juonissa en sanoisi olevan kummoistakaan jännitystä, mutta nerokkaita ne kyllä ovat. Mahdoinko kertaakaan edes arvaamaan oikein lopputulosta? Enpä tainnut. Toisaalta enpä minä muutenkaan ikinä mitään arvaa oikein. Holmesin huomiokykyä ei kyllä lakkaa ihmettelemästä ja en yhtään ihmettele, että moni yrittää näitä menetelmiä soveltaa ihan oikeassakin elämässä.

Enpä ihmettele sitäkään, että aikoinaan kun Doyle sai Holmesin hahmosta tarpeekseen ja päätti tappaa tämän, se sai lukijakunnan liikkeelle kulkemaan surunauhat käsissään. Katsoo nyt vain mitä BBC:n Sherlockin toisen tuotantokauden päätös sai aikaan: fanit (minä mukaan lukien) kulkevat kaduilla ties mitkä I Belive In Sherlock Holmes -pinssit laukuissa ja vaatteissa ja näitä samoja tekstejä ilmestyy ties mihin seiniin ja ilmoitustauluille. Samaan tapaan kuin tv-sarjan kausifinaali, sai myös Viimeisen tapauksen loppu minut ihan kirjaimellisesti kyyneliin. Totta puhuen yllätyin tästä, sillä kirjat hyvin harvoin saavat minut itkemään. Nauramaan kyllä, mutta ei itkemään. Ja kun se Viimeinen tapaus oli kuitenkin loppujen lopuksi aika koruton, ei mitään samanlaista tunteiden kuvausta kuin vaikkapa Pottereissa. Vaan se Holmesin kirje Watsonille oli minulle liikaa...

Alun perin oli tarkoitus lukea koko kaanon yhteen menoon, mutta ei se ihan niin mennytkään. Jo tässä välissä ehdin lukea Graham Mooren Kuolema Sherlock -seurassa (saa pian oman postauksensa tämä kirja) ja nyt kun kaanonista on lukematta enää kolme romaania, päätin pitää vähän taukoa ja lukea tässä välissä Hobitin, jotta ehdin sen varmasti lukea ennen kuin elokuva tulee ensi-iltaan. Eiköhän tässä vielä tule toinenkin postaus tähän kaanoniin liittyen sitten kun saan loputkin luettua (ja katsotaan nyt mitä tulen sepittämään tuosta Mooren kirjasta). Älkäätten muuten ihmetelkö, jos kirjalistassani on vähän omituisuuksia. Vaikka tuo Kootut kertomukset onkin yksi kirja, niin alun perin novellit on julkaistu useampanina kokoelmina ja niiden mukaan olen myös laskenut luetut kirjat (samaan tapaan kuin aion laskea Tarun sormusten herrasta kolmeksi kirjaksi yhden sijaan).

Myönnetään, että epäonnistuin

Tämä blogi on nyt ollut jo neljä kuukautta hiljainen. Tajusin, että taitaa olla aika viheltää peli poikki omalta osaltani. Olen niin pahasti jäljessä lukuaikataulusta, että haasteen toteuttaminen ei ole enää fyysisesti mahdollista. Arvelinkin, että jos tämä haaste kaatuu, se kaatuu juuri tähän; ajan puutteeseen. Suurin osa päivästäni kuluu töissä ja kun tulen kotiin, kutsuvat siellä olevat velvollisuudet. En ole mikään kovin nopea lukija. Toisin sanoen jotta pysyisin haasteen vaatimassa tahdissa (kaksi kirjaa viikossa), tulisi minun käyttää kaikki vapaa-aikani lukemiseen. Valitettavasti se vain ei käy päinsä. Elämässäni sattuu olemaan monia muitakin asioita kuin kirjat, vaikka toki kirjojen tarjoama maailma on oiva pakopaikka silloin jos muu elämä tuntuu liian ahtaalta.

Tästä johtuen siis lopetan omalta osaltani 100 kirjaa vuonna 2012 -haasteen suorittamisen. Vähän tuntuu kurjalta, mutta parempi vain kohdata se tosiasia, että ohi ovat ne peruskoulun ajat, jolloin saatoin lukea aamu yhdeksästä yö kahteen.

En aio kuitenkaan lopettaa tätä blogia. Aion edelleen kirjoitella tänne ajatuksiani lukemistani kirjoista. En vain enää pidä mitään aikataulua näille lukemisilleni. Samoin aion säilyttää tekemäni kirjalistan, koska se sisältää jokatapauksessa kirjoja, jotka haluan jossain vaiheessa lukea. Lukuhaluni tuppaa olemaan ailahtelevainen. On kausia jolloin en oikein muuta teekään kuin luen, mutta sitten on myös niitä, jolloin tuskin edes hipaisen ainuttakaan kirjaa. En halua ottaa lukemisesta mitään paineita. Sen on tarkoitus olla rentouttavaa ajanvietettä.

Ajattelin myös, että kirjajuttujen lisäksi voisin tässä blogissa kirjoitella mahdollisesti hieman tajunnanvirtaani. Olen lapsesta asti pohtinut kaikkea syvällistä ja voisin näitä ajatuksia silloin tällöin tännekin kirjoitella. Henkilökohtainen "ajatusblogi" on ollut jo pidempään mielessä, mutta jäänyt sittemmin toteuttamatta. Tästä voisi kenties olla siihen...

4 x Neiti Etsivä

Koska olen niin pahasti jäljessä, päätin kuroa välimatkaa vähän kiinni. Ei silti, että olisin edelleenkään millään tapaa tavoitteessa, mutta vähän sentään tilanne parani. Luin siis tuossa (lähinnä nyt viikonloppuna) neljä Neiti Etsivää. Kaksi näistä olin lukenut joskus aiemminkin ja toiset kaksi puolestaan luin ensimmäistä kertaa. Ei silti, en totta tosiaan muistanut näistä aiemmin luetuistakaan oikeastaan yhtään mitään (jos ei lasketa mukaan yhtä kohtausta sieltä ja toista täältä). Että periaatteessa ihan kuin sitä olisi lukenut neljä täysin uutta kirjaa.

Nämä kirjathan olivat siis nimeltään (Neiti Etsivä ja) Venetsian kummitus, Nallekarhujen arvoitus, Jäinen perintö ja Kolibrikukkulan aarre. Ensimmäisessä Paula matkustaa Venetsiaan auttamaan isäänsä selvittämään sotkua erään lasitehtaan kanssa. Heiltä kun on työntekijä kadonnut. Matkalla Paula tutustuu ikäiseensä tyttöön, joka on tullut New Yorkista selvittämään kuolleen isänsä jäämistöä. Vaan eipä ehdi Paula pitkään Venetsiassa olla kun jo joku yrittää työntää tämän mereen ja muutenkin paikassa jossa Paula on majoittuneena tuntuu kummittelevan.

Toisessa kirjassa Paula selvittää varastettujen antiikkinallejen tapausta. Poliisi epäilee nallejen omistajaa, mutta Bess, jonka työnantaja omistaja on, ei voi uskoa siihen. Ja seuraavaksi tuntuukin varkaan kohteena olevan Bessin juuri ostama nalle. Paulalla on täysi työ yrittää suojella Bessin nallea samalla kun yrittää saada selville kuka antiikkinallet on oikeasti varastanut.

Kolmannessa kirjassa Paula, Bess ja George matkaavat Paulan vanhan ystävän luo. Ystävä on perinyt sedältään jäähallin ja ison omaisuuden, joka kuitenkin on kadoksissa ja Paula lupaa auttaa sen etsimisessä. Sitten kuitenkin jäähallilla alkaa tapahtua vastoinkäymisiä: jäät sulavat, luistelija myrkytetään ja koko joukko muuta ikävää tapahtuu ja uhkaa koko jäähallin olemassaoloa. Puuttuvan omaisuuden löytäminen on entistä tärkeämpää, jottei Paulan ystävä ajaidu vararikkoon ja joudu myymään jäähallia.

Neljännessä kirjassa Paula matkaa ystävineen Illinoisiin luetteloimaan erään kuolleen vanhan rouvan talon esineitä, jotta talon ja jäämistön voisi myydä. Samalla he osallistuvat läheisille kantrimusiikkifestivaaleille ja tutustuvat Sassyyn, paikalliseen kantrimuusikkoon. Tapahtumat saavat kuitenkin ikävän käänteen kun Sassyn talo palaa maan tasalle ja hänen arvokas viulu varastetaan. Paula lupaa auttaa selvittämään mistä Sassyn perheen vastoinkäymiset voivat johtua.

On suorastaan huvittavaa lukea näitä lapsuuden lempikirjoja (kyllä, tunnustan XD). Ensinnäkin, juoni nyt on hyvin ennalta arvattava. Kirjoissa on aina joku, joka näennäisesti vaikuttaa pahikselta, mutta koska se nyt olisi aivan liian ilmeistä, niin tasan tarkkaan oikea pahis on se joku, joka on enemmän tai vähemmän ystävällinen Paula & kumppaneille. Toiseksi, vaikka tämä on ennalta arvattavissa, niin kirjat ovat niin pahuksen lyhyitä, että ne tuppaavat loppumaan ennen aikojaan ja loppukliimaksi on siinä kohtaa missä normaalisti olettaisin olevan vain jonkin välikliimaksin. Toisin sanoen olen lukenut liikaa aikuisten dekkareita, joten en edes tajua lukevani sitä "Suurta Loppukohtausta" ennen kuin se onkin jo ohi. :P Muistan vain kun nuorena ihan tärisin jännityksestä kuin näitä kirjoja luin ja en malttanut laskea käsistäni vaan luin niitä yömyöhään. Vähän on tunnelmat latistuneet siitä kun nykyään tuon kirjan lukaisee muutamassa tunnissa ja jännityksestä ei ole tietokaan (enempi naureskelen kirjojen kliseille yms. yms.). Ketään ei ikinä edes murhata näissä (tai muutenkaan kukaan kuole, ellei sitten ole kuollut jo ennen tarinan alkua)..

No ei silti. En halua liikaa dissata, koska ymmärrän toki, että kyseessä on nimenomaan nuorten kirjat, mutta kyllä Paula on aikamoinen supertyttö jos minulta kysytään: hän osaa ajaa autoa, lentää lentokonetta, ohjata venettä, on aina lukenut / kuullut / muuten vain tietää ties mistä asioista ja keksii aina keinon päästä pälkähästä ties millä tiirikoinnilla tai muilla vippaskonsteilla.
Olihan näitä nostalgiamielessä ihan kiva lukea, mutta kyllä tuo neljä riitti vähäksi aikaa. Nyt ihan toden teolla aion lukea tuon kolmannen Dresden Filesin kun se on listalla roikkunut jo yli kuukauden..

Nälkäpeli: Yksi kymmenesosa

Jei! Pyöreä kymppi täynnä! No okei, ei tässä oikeasti ole mitään suurta hurraamista kun olen sen noin kymmenen kirjaa jäljessä tavoitteesta. Vaan kävinpä hakemassa kirjastosta muutaman Neiti Etsivän ja aion saada ne luettua ihan läpipäivinä. Ja sitten haen niitä lisää.. Äkkiäkös sitä on kohta taas matkassa mukana :)

Kymmenes kirja oli siis Nälkäpeli, kuten otsikosta voinee päätellä. Piti saada tämä luettua ennen kuin menen katsomaan leffaa (plus kyllästyin kuuntelemaan kavereiden hehkuttamista kun itse en tiennyt mistään mitään). Nyt on sentään vähän eka kirja takana. Kai ne pitää ne loput kaksikin lukea jossain vaiheessa. Vaan pidän nyt silti vähän taukoa.

Mitä itse kirjaan tulee niin.. Olihan se ihan hyvä, mutta ei se kyllä minuun kolahtanut ihan paljon kuin olisin voinut kuvitella. Kovasti nimittäin olen etukäteen saanut lukea kaiken maailman kehuja ja hekutuksia kirjasta, mutta omasta mielestäni kirjasta jäi puuttumaan jotain. Juoni oli ihan hieno ja aihekin kiinnostava, mutta jotenkin jäin kaipaamaan kirjalta enemmän syvyyttä. Tuntuu, että tässä vain raapaistiin pintaa kun mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin. Toki ajoittain kirjassa oli oikein hienojakin hetkiä. Kirjan alku etenkin oli mielestäni oikein hyvä. Mutta sitten loppuakohden kaikki jotenkin latistui, ikään kuin kirjailija olisi vain valinnut sen helpoimman reitin. Voi toki olla, että olen nyt liian kriittinen mutta minusta kirjassa ja aiheessa olisi ollut potentiaalia paljon suurempaan. Toivo toki elää, että muissa osissa olisi sitten enemmän syvyyttä. Se jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan millainen elokuva tulee olemaan.

The Woman In Black ja pieni säälittävä pelastusyritys

Sain siis vihdoin itseäni niskasta kiinni ja lukasin edes muutaman kirjan, jotta edes vähän saisi toisia kiinni. Ei silti, pahasti tässä ollaan kuitenkin jäljessä. Surkeana pienenä pelastusyrityksenä luin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, Huispaus kautta aikojen ja Siuntio Silosäkeen tarinat. Ne kun ovat niin lyhyitä, että ne lukee kaikki kolme mukavasti saman päivän aikana. Näistä en todellakaan ala tässä mitään kummoista selostusta kertomaan, koska tämä oli tällainen varasuunnitelma B jos (ja kun, tässä tapauksessa) iskee paha laiskotus. Ei se silti vastaa yhden kokonaisen kuukauden kirjamäärää, mutta silti.. kirjoja nuokin ovat. Kahdesta ensinmainitusta voisi sanoa sen verran, että onhan ne mielenkiintoisia, mutta aika puuduttavaa lukea niitä näin putkeen. Yleensä kyseisten kirjojen kanssa toimin kuin minkätahasa tietokirjan kanssa; etsin ja luen vain jotain tiettyä asiaa kerrallaan, en koko kirjaa kannesta kanteen. Silosäkeen tarinoiden suhteen vähän eri juttu sinänsä, että tarinoita on aina kiva lukea. No Dumbledoren kommentteja ei kyllä aina oikein jaksaisi, mutta saapahan niistäkin kivaa taustatietoa taikamaailmasta. Tarinat itsessään ovat minusta kivoja ja jos tässä joskus sattuisi itsekin lapsia saamaan (erittäin epätodennäköistä tosin), niin ihan taatusti kyseiset tarinat olisivat osa iltasatuja siinä missä nämä perinteiset jästisadutkin.

Ja sitten voidaankin jättää taas Potterit hetkeksi (juu älkää luulkokaan että pystyisin mitenkään olemaan kovin pitkään vihjaamatta niistä edes jotain).
Helmikuun loppupuolella keksin vihdoin millä saisin lukuinnostukseni takaisin. Oli jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus lainata kirjastosta Susan Hillin Woman In Black. Ja tämäkin idea tietysti kumpusi siitä, että Daniel Radcliffen uusin elokuva on tehty kyseisen kirjan pohjalta ja leffa sai ensi-iltansa Helmikuun alkupuolella. Ei tosin tietenkään täällä Suomessa. Sepä olisikin ollut liikaa pyydetty, että täällä pääsisi kyseisen leffan näkemään... *epämääräistä mutinaa*. No hommaan sen Blu-Rayna kuitenkin sitten kun ilmestyy, pakko se on nähdä. Joka tapauksessa se hyvä puoli Suomessa julkaisemattomuudesta oli, että ehdin kyseisen kirjan tosiaan lukea. Piti siis alun perin lainata se kirjastosta, muta koska minun tuuri nyt on yleensä erittäin surkea, niin eikös joka ikinen pahuksen kappale ollu lainattu jokin pari päivää ennen kuin meinasin itse tehdä varauksen. No ei minua huvittanut odottaa kokonaista kuukautta, että joku mahdollisesti yhden kirjan palauttaisi. Onneksi löysin CDON.comista kyseisen kirjan uusimman painoksen hintaan 11€ ja risat. Sainpahan sen sitten lopulta kunhan CDON.comissa ensin selvittivät lähetyssotkunsa (oli mukamas kirja ja eräs cd jälkitoimituksessa, loppujen lopuksi kuitenkin postittivat kaikki kamat saman päivän sisällä. Tosin kolmessa osassa, joten eikös sieltä sitten lopulta tullut tämän viikon maanantaina kolme pakettia. Nauroin.).

The Woman In Black on melko lyhyt kirja, vain semmoinen 216 sivua ja sen lukee kyllä erittäin hyvin yhdessä illassa. Ja todella suosittelen lukemaan sen illalla. Mielellään juuri ennen nukkumaanmenoa, mahdollisimman pimeässä (toki lukuvalo on hyvä olla) ja talonkin olisi hyvä olla mahdollisimman tyhjä ja hiljainen. Näin saa kirjasta kaiken parhaiten irti. Kyseessähän on siis kauhukirja. En aio paljastaa tässä yhtään mitään muuta kuin sen mitä voi periaatteessa löytää takakannestakin. Arthur Kipps on nuori lakimies, joka lähtee selvittämään erään kuolleen vanhan naisen papereita syrjäiseen englantilaiseen kylään. Nainen asui suon ympäröimässä talossa, kylän ulkopuolella ja Arthurin on tarkoitus etsiä ja järjestellä kaikki arvopaperit kuntoon, jotta talo voitaisiin myydä. Hyvin pian Arthurille kuitenkin selviää, että taloon liittyy muutakin kuin pelkkä paperisota. Dun dun dun.

Okei, vähän huono esittely, mutta en ihan oikesti halua paljastaa yhtään mitään. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itse pidin siitä ja ainakin tässä uusimmassa painoksessa jokaisen luvun alussa oli myös oikein hienonnäköinen puupiirros, joka liittyi jollain tapaa alkavaan lukuun, joskaan niistä ei voinut todellakaan päätellä yhtään mitään etukäteen. Itse en noudattanut omaa ohjettani kirjan lukemisesta yksinäni, vaan luin sitä lähinnä bussissa työ- ja kotimatkalla. Tosin viimeiset ~50 sivua luin kotona ja menikin vähän turhan myöhäiseksi sen takia, mutta se kannatti. Ainakin minussa kirja onnistui herättämään vaikka mitä jännityksen ja puistatuksen ja surun tunteita. Arvasin tosin kyllä mitä lopussa valitettavasti tulee tapahtumaan, mutta silti se liikutti minua syvästi.

Kirja oli erittäin helppolukuinen ja jotenkin se vain soljui eteenpäin kuin itsekseen. Itse pidän erittäin paljon tämmöisistä kirjoista. Ovat jotenkin kevyttä luettavaa, vaikka tarina itsessään voikin olla vaikka kuinka raskas. Ja tuli taas opittua pari uutta sanaa englannistakin: mm. estuary = joensuu ja pallor = kalpeus ja oli kait pari muutakin joita en kuitenkaan juuri nyt muista.