Sherlockisteja ja päiväkirjoja

No nyt sitten se lupaamani teksti tästä Graham Mooren kirjasta Kuolema Sherlock-seurassa. Tämänkin tekeminen venähti, kiitos NaNon.

Tässä on mielenkiintoinen tapaus. Kirjassa on oikeastaan kaksi lomittain kulkevaa tarinaa. Joka toinen kappale kertoo nykyajasta, joka toinen Arthur Conan Doylen ajasta, jossa Holmesin luoja itse päätyy selvittämään erästä arvoitusta. Kirja käyttää hyväkseen tietoa siitä, että Doylen päiväkirjoja puuttuu tietyltä aikavälilät ja näin ollen tämä tarina kertoo oman versionsa siitä mitä Doylelle tuona aikan tapahtui. Tältä osin kirja on siis historiallista fiktiota, taitaa olla ensimmäinen laatuaan mitä olen itse lukenut.

Nykyajan puoli puolestaan selvittää tapausta, jossa nämä kadonneet päiväkirjat ovat löytyneet, mutta sitten niiden löytäjä löytyykin kuolleena hotellihuoneesta. Nuori sherlockisti ryhtyy tätä tapausta tutkimaan kun Doylen perillinen pyytää häntä hankkimaan päiväkirjan - joka lienee varastettu hotellihuoneesta - takaisin.

Kirja on ovelasti kirjoitettu. Tulee hyvin pian selville, että tämä menneisyyden tarina on tapa kertoa lukijalle päiväkirjojen sisältö samalla kun saa lukea miten niiden etsiminen edistyy. Molemmista tarinoista löytyy jännitystä ja erittäin mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Silti itse pidin enemmän tästä Doylen tarinasta. Tämä alkaa sillä kun Doyle hautoo Holmesin "murhaamista" Sveitsissä Reichenbachin putouksilla. Olkoon vain fiktiota, mutta nautin kun sain lukea Doylen ajatuksista hahmoaan kohtaan ja siitä miten tapahtumat pikkuhiljaa johtavat siihen että Doyle päätyy lopulta kirjoittamaan Baskervillen koiran.

Ei tämä nykyaikaan sijoittuva tarinakaan mitenkään huono ole. Siitä vain ehkä puuttuu tietty syvyys mitä Doylen tarinassa on. Päähenkilö on ihanan tavallinen, ei mikään Holmesin kopio, vaan normaali, joskin innokas Holmes-fani. Toimintaa ainakin riittää ja juonenkäänteet pistävät kyllä lukijan miettimään. Loppupuolella en yksinkertaisesti enää voinu laskea kirjaa käsistä kun oli pakko saada tietää miten tämäkin juoni päättyy. Vaikka alkuun nykyaika ja menneisyys tuntuvat olevan toistaan irrallaan, tuli nämäkin kaksi juonta lopulta sidottua yhteen niin, että kun kappaleen vaihtuessa ajanjaksokin vaihtui tuli hirveä halu saada lukea lisää selityksiä.

Kirjaan on ripoteltu pienen pieniä Holmes-faktoja sinne tänne, tämä tuskin on yllätys kenellekään. Se kuitenkin pisti vähän huvittamaan kun bongasin sieltä pari pientä asiavirhettä. Olisin vain luullut, että kirjailija itsekin olisi jonkin sortin sherlockiaani ettei olisi kyseisiin lapsuksiin sortunut, mutta ilmeisestikään ei. "Suosikkini" näistä virheistä oli tämän Alkeellista, rakas Watson -lausahduksen alkuperä. Kirjassa ihan oikein sanottu, että tätä ei suinkaan koskaan sanota kaanonissa, mutta ei sen alkuperä kylläkään ole Granadan sarjassa, vaan paljon aikaisemmin, todennäköisesti vuoden 1929 elokuvasta (joskin on mahdollista, että lausahdus on vieläkin vanhempi).
Huolimatta tällaisista pienistä virheistä ei se mitenkään vaikuttanut lukukokemukseen (muuta kuin että sainpahan tuntea hetkellistä ylemmyyden tunnetta kun tiesin kirjailijaa paremmin :D ). Kirjaa voi hyvin suositella myös ei-holmesianille, sillä eipä tuo vaadi mitään taustatietoa Holmesista. Nykyajan toinen päähenkilö kun tarjoaa sopivan tilaisuuden selitellä näitä taustoja. Holmes-fanille puolestaan kirjasta löytyy vaikka mitä nannaa.

Sinne ja Takaisin, juuri ajoissa

Tämä lukeminen sitten vähän venähti. Ei olisi muuten, mutta vaihteeksi on ollut kiireitä tässä. Suurin syypää on kuitenkin NaNoWriMo, johon päätin kaikesta huolimatta osallistua. Jopa niinkin ajoissa kuin lokakuun 31. päivä sain sitten varsinainen ahaa-elämyksen ja pakkohan se tarina oli kirjoittaa. Ei ollut mikään originaalitarina tämä, Sherlock-fikki kyseessä (johan minä taisin sanoa, että löysin tieni tämän hullun fandomin pariin). Ei se tosin valmiiksi tullut vaan nyt jumitan viimeisessä kappaleessa. Tiedän tasan mitä pitäisi tapahtua ja miten homma päättyy, mutta kun töissä on sen verran stressitekijöitä, että ihan turha yrittää kirjoittaa yhtään mitään. Ehkä loppukuusta. Pitäisi päästä editoimaankin..

Enivei (okei pitää lopettaa tämä toisen kappaleen aloittaminen tällä ilmaisulla), se varsinainen aihe.. Hobitti - eli Sinne ja Takaisin tuli luettua tasan viikko ennen elokuvan ensi-iltaa. Onnistuin siis sittenkin, vaikka vähän veti hilkulle. Tuli tuossa jonotettua keskiyön näytökseen liputkin. En ole mikään suuren suuri Tolkien-fani, mutta kyllä nyt on pakko tunnustaa, että olen aivan hemmetin innoissani elokuvasta (okei myönnän, Martin Freemanilla on oma osansa innostuksesta).

Mitä kirjaan tulee, niin ihastuin siihen. Tarina oli hieno ja vaikka moni tapahtuma oli kuvattu aika yksinkertaisesti, pystyin rivien välistä näkemään miten eeppisiä tapahtumat todellisuudessa olivat. En nyt mitään spoilereita tietenkään tähän laita, mutta loppupuolella on muutakin tämänsorttinen tapahtuma. En malta odottaa miltä näyttävät leffassa, sillä potentiaalia ainakin löytyy ja kunnolla.
Kirjassa on mielestäni hauska tapa puhutella lukijaa. Alkuun olin vähän nääh, pitääkö se "neljäs seinä" rikkoa, mutta loppupuolella tuli selväksi, että tällä tavalla oli loogista vaihtaa näkökulmaa kun siihen sattumoisin tuli tarvetta. Ilman tätä puhuttelua olisi äkillinen muutos taatusti ollut aika hämmentävä.

Näkee, että tämä on ehkä vähän nuoremmalle lukijalle suunnattua tekstiä. Lähinnä sen kepeyden takia. Myönnän etten ole lukenut TSH:sta kuin toisen kirjan puoleen väliin asti, mutta siihenkin mennessä kyllä se on paljon raskaampi lukea kuin Hobitti. Ei silti, kyllä sekin tässä tulee luetuksi viimeistään ensi vuonna (tuskinpa ehdin enää tämän vuoden puolella lukemaan).

Se kaikista kuuluisin mestarietsivä

Pääsin vihdoin toteuttamaan jotain mikä olisi pitänyt tehdä jo monta vuotta sitten; Sherlock Holmes -kaanonin lukeminen kokonaisuudessaan. Joskus lukiossa luin pari novellia, mutta en tuolloin oikein ollut perillä edes että mistä kaikesta kaanon koostuu. No, sittemmin olen toki viisastunut ja yhdessä vaiheessa jo niitä melkein kirjastosta varasinkin. Vaan jostain syystä se silti jäi. Sitten tässä taannoin onnistuin hankkimaan itselleni uuden fandomin, ja minkäs muunkaan kuin BBC:n upean Sherlockin. Syttyi se halu uudelleen lukea ne kirjat, koska tunsin olevani pelkkä wannabe sherlockisti, jos en kirjoja lukisi (Holmes on aina ollut jollain asteella kiinnostukseni kohde, tietäkäätten se, fandom vain sytytti kytevän rakkauden ilmiliekkeihin. No, se kaunopuheisuudesta). Hankin siis pari vuotta sitten julkaistun uuden suomennoksen Doylen kirjoittamista novelleista. Kootut kertomukset sisältää koko kaanonin poislukien neljä romaania. Romaaneista en jaksanut ryhtyä metsästmään suomennoksia. Kirjastossakin suunnilleen kaikissa oli aikamoiset varaukset (kiitos Sherlockin) joten ihan suosiolla päätin lukea romaanit netistä. On se hienoa kun ei ole enää tekijänoikeudet vaikeuttamassa asiaa tässä suhteessa. ;)

Enivei, aloitin suoraan Sherlock Holmesin seikkailuista (koska en malttanut pitää näppejäni erossa) ja samaan aikaan lueskelin hitaaseen tahtiin A Study in Scarletia (se ihka ensimmäinen Doylen kirjoittama Holmes-tarina). Myönnän, että alkuun ensimmäiset tunteeni olivat, että eivät ne tarinat nyt niin kovin kummoisia olleet. Silti, mitä enemmän luin, sitä enemmän niihin rakastuin. Holmesista ei vain voinut olla pitämättä. Olen jonkin verran nähnyt eri TV/elokuvatulkintoja Holmesista ja täytyy sanoa, että yksikään ei tee täysin oikeutta hahmolle. Tosin Jeremy Brettin tulkinta on kyllä paras ja erittäin lähellä, sanottakoon se hänen kunniakseen. Lukiessa huomasin monasti hymyileväni, jopa nauravani ääneen Holmesin kaiken maailman hihittelylle ja kujeileville piirteille. Voisin sanoa, että oli jopa jonkin verran yllätys miten paljon huumoria (joskin erikoislaatuista) Holmesin hahmosta löytyy.

Tarinoiden juonissa en sanoisi olevan kummoistakaan jännitystä, mutta nerokkaita ne kyllä ovat. Mahdoinko kertaakaan edes arvaamaan oikein lopputulosta? Enpä tainnut. Toisaalta enpä minä muutenkaan ikinä mitään arvaa oikein. Holmesin huomiokykyä ei kyllä lakkaa ihmettelemästä ja en yhtään ihmettele, että moni yrittää näitä menetelmiä soveltaa ihan oikeassakin elämässä.

Enpä ihmettele sitäkään, että aikoinaan kun Doyle sai Holmesin hahmosta tarpeekseen ja päätti tappaa tämän, se sai lukijakunnan liikkeelle kulkemaan surunauhat käsissään. Katsoo nyt vain mitä BBC:n Sherlockin toisen tuotantokauden päätös sai aikaan: fanit (minä mukaan lukien) kulkevat kaduilla ties mitkä I Belive In Sherlock Holmes -pinssit laukuissa ja vaatteissa ja näitä samoja tekstejä ilmestyy ties mihin seiniin ja ilmoitustauluille. Samaan tapaan kuin tv-sarjan kausifinaali, sai myös Viimeisen tapauksen loppu minut ihan kirjaimellisesti kyyneliin. Totta puhuen yllätyin tästä, sillä kirjat hyvin harvoin saavat minut itkemään. Nauramaan kyllä, mutta ei itkemään. Ja kun se Viimeinen tapaus oli kuitenkin loppujen lopuksi aika koruton, ei mitään samanlaista tunteiden kuvausta kuin vaikkapa Pottereissa. Vaan se Holmesin kirje Watsonille oli minulle liikaa...

Alun perin oli tarkoitus lukea koko kaanon yhteen menoon, mutta ei se ihan niin mennytkään. Jo tässä välissä ehdin lukea Graham Mooren Kuolema Sherlock -seurassa (saa pian oman postauksensa tämä kirja) ja nyt kun kaanonista on lukematta enää kolme romaania, päätin pitää vähän taukoa ja lukea tässä välissä Hobitin, jotta ehdin sen varmasti lukea ennen kuin elokuva tulee ensi-iltaan. Eiköhän tässä vielä tule toinenkin postaus tähän kaanoniin liittyen sitten kun saan loputkin luettua (ja katsotaan nyt mitä tulen sepittämään tuosta Mooren kirjasta). Älkäätten muuten ihmetelkö, jos kirjalistassani on vähän omituisuuksia. Vaikka tuo Kootut kertomukset onkin yksi kirja, niin alun perin novellit on julkaistu useampanina kokoelmina ja niiden mukaan olen myös laskenut luetut kirjat (samaan tapaan kuin aion laskea Tarun sormusten herrasta kolmeksi kirjaksi yhden sijaan).

Myönnetään, että epäonnistuin

Tämä blogi on nyt ollut jo neljä kuukautta hiljainen. Tajusin, että taitaa olla aika viheltää peli poikki omalta osaltani. Olen niin pahasti jäljessä lukuaikataulusta, että haasteen toteuttaminen ei ole enää fyysisesti mahdollista. Arvelinkin, että jos tämä haaste kaatuu, se kaatuu juuri tähän; ajan puutteeseen. Suurin osa päivästäni kuluu töissä ja kun tulen kotiin, kutsuvat siellä olevat velvollisuudet. En ole mikään kovin nopea lukija. Toisin sanoen jotta pysyisin haasteen vaatimassa tahdissa (kaksi kirjaa viikossa), tulisi minun käyttää kaikki vapaa-aikani lukemiseen. Valitettavasti se vain ei käy päinsä. Elämässäni sattuu olemaan monia muitakin asioita kuin kirjat, vaikka toki kirjojen tarjoama maailma on oiva pakopaikka silloin jos muu elämä tuntuu liian ahtaalta.

Tästä johtuen siis lopetan omalta osaltani 100 kirjaa vuonna 2012 -haasteen suorittamisen. Vähän tuntuu kurjalta, mutta parempi vain kohdata se tosiasia, että ohi ovat ne peruskoulun ajat, jolloin saatoin lukea aamu yhdeksästä yö kahteen.

En aio kuitenkaan lopettaa tätä blogia. Aion edelleen kirjoitella tänne ajatuksiani lukemistani kirjoista. En vain enää pidä mitään aikataulua näille lukemisilleni. Samoin aion säilyttää tekemäni kirjalistan, koska se sisältää jokatapauksessa kirjoja, jotka haluan jossain vaiheessa lukea. Lukuhaluni tuppaa olemaan ailahtelevainen. On kausia jolloin en oikein muuta teekään kuin luen, mutta sitten on myös niitä, jolloin tuskin edes hipaisen ainuttakaan kirjaa. En halua ottaa lukemisesta mitään paineita. Sen on tarkoitus olla rentouttavaa ajanvietettä.

Ajattelin myös, että kirjajuttujen lisäksi voisin tässä blogissa kirjoitella mahdollisesti hieman tajunnanvirtaani. Olen lapsesta asti pohtinut kaikkea syvällistä ja voisin näitä ajatuksia silloin tällöin tännekin kirjoitella. Henkilökohtainen "ajatusblogi" on ollut jo pidempään mielessä, mutta jäänyt sittemmin toteuttamatta. Tästä voisi kenties olla siihen...

4 x Neiti Etsivä

Koska olen niin pahasti jäljessä, päätin kuroa välimatkaa vähän kiinni. Ei silti, että olisin edelleenkään millään tapaa tavoitteessa, mutta vähän sentään tilanne parani. Luin siis tuossa (lähinnä nyt viikonloppuna) neljä Neiti Etsivää. Kaksi näistä olin lukenut joskus aiemminkin ja toiset kaksi puolestaan luin ensimmäistä kertaa. Ei silti, en totta tosiaan muistanut näistä aiemmin luetuistakaan oikeastaan yhtään mitään (jos ei lasketa mukaan yhtä kohtausta sieltä ja toista täältä). Että periaatteessa ihan kuin sitä olisi lukenut neljä täysin uutta kirjaa.

Nämä kirjathan olivat siis nimeltään (Neiti Etsivä ja) Venetsian kummitus, Nallekarhujen arvoitus, Jäinen perintö ja Kolibrikukkulan aarre. Ensimmäisessä Paula matkustaa Venetsiaan auttamaan isäänsä selvittämään sotkua erään lasitehtaan kanssa. Heiltä kun on työntekijä kadonnut. Matkalla Paula tutustuu ikäiseensä tyttöön, joka on tullut New Yorkista selvittämään kuolleen isänsä jäämistöä. Vaan eipä ehdi Paula pitkään Venetsiassa olla kun jo joku yrittää työntää tämän mereen ja muutenkin paikassa jossa Paula on majoittuneena tuntuu kummittelevan.

Toisessa kirjassa Paula selvittää varastettujen antiikkinallejen tapausta. Poliisi epäilee nallejen omistajaa, mutta Bess, jonka työnantaja omistaja on, ei voi uskoa siihen. Ja seuraavaksi tuntuukin varkaan kohteena olevan Bessin juuri ostama nalle. Paulalla on täysi työ yrittää suojella Bessin nallea samalla kun yrittää saada selville kuka antiikkinallet on oikeasti varastanut.

Kolmannessa kirjassa Paula, Bess ja George matkaavat Paulan vanhan ystävän luo. Ystävä on perinyt sedältään jäähallin ja ison omaisuuden, joka kuitenkin on kadoksissa ja Paula lupaa auttaa sen etsimisessä. Sitten kuitenkin jäähallilla alkaa tapahtua vastoinkäymisiä: jäät sulavat, luistelija myrkytetään ja koko joukko muuta ikävää tapahtuu ja uhkaa koko jäähallin olemassaoloa. Puuttuvan omaisuuden löytäminen on entistä tärkeämpää, jottei Paulan ystävä ajaidu vararikkoon ja joudu myymään jäähallia.

Neljännessä kirjassa Paula matkaa ystävineen Illinoisiin luetteloimaan erään kuolleen vanhan rouvan talon esineitä, jotta talon ja jäämistön voisi myydä. Samalla he osallistuvat läheisille kantrimusiikkifestivaaleille ja tutustuvat Sassyyn, paikalliseen kantrimuusikkoon. Tapahtumat saavat kuitenkin ikävän käänteen kun Sassyn talo palaa maan tasalle ja hänen arvokas viulu varastetaan. Paula lupaa auttaa selvittämään mistä Sassyn perheen vastoinkäymiset voivat johtua.

On suorastaan huvittavaa lukea näitä lapsuuden lempikirjoja (kyllä, tunnustan XD). Ensinnäkin, juoni nyt on hyvin ennalta arvattava. Kirjoissa on aina joku, joka näennäisesti vaikuttaa pahikselta, mutta koska se nyt olisi aivan liian ilmeistä, niin tasan tarkkaan oikea pahis on se joku, joka on enemmän tai vähemmän ystävällinen Paula & kumppaneille. Toiseksi, vaikka tämä on ennalta arvattavissa, niin kirjat ovat niin pahuksen lyhyitä, että ne tuppaavat loppumaan ennen aikojaan ja loppukliimaksi on siinä kohtaa missä normaalisti olettaisin olevan vain jonkin välikliimaksin. Toisin sanoen olen lukenut liikaa aikuisten dekkareita, joten en edes tajua lukevani sitä "Suurta Loppukohtausta" ennen kuin se onkin jo ohi. :P Muistan vain kun nuorena ihan tärisin jännityksestä kuin näitä kirjoja luin ja en malttanut laskea käsistäni vaan luin niitä yömyöhään. Vähän on tunnelmat latistuneet siitä kun nykyään tuon kirjan lukaisee muutamassa tunnissa ja jännityksestä ei ole tietokaan (enempi naureskelen kirjojen kliseille yms. yms.). Ketään ei ikinä edes murhata näissä (tai muutenkaan kukaan kuole, ellei sitten ole kuollut jo ennen tarinan alkua)..

No ei silti. En halua liikaa dissata, koska ymmärrän toki, että kyseessä on nimenomaan nuorten kirjat, mutta kyllä Paula on aikamoinen supertyttö jos minulta kysytään: hän osaa ajaa autoa, lentää lentokonetta, ohjata venettä, on aina lukenut / kuullut / muuten vain tietää ties mistä asioista ja keksii aina keinon päästä pälkähästä ties millä tiirikoinnilla tai muilla vippaskonsteilla.
Olihan näitä nostalgiamielessä ihan kiva lukea, mutta kyllä tuo neljä riitti vähäksi aikaa. Nyt ihan toden teolla aion lukea tuon kolmannen Dresden Filesin kun se on listalla roikkunut jo yli kuukauden..

Nälkäpeli: Yksi kymmenesosa

Jei! Pyöreä kymppi täynnä! No okei, ei tässä oikeasti ole mitään suurta hurraamista kun olen sen noin kymmenen kirjaa jäljessä tavoitteesta. Vaan kävinpä hakemassa kirjastosta muutaman Neiti Etsivän ja aion saada ne luettua ihan läpipäivinä. Ja sitten haen niitä lisää.. Äkkiäkös sitä on kohta taas matkassa mukana :)

Kymmenes kirja oli siis Nälkäpeli, kuten otsikosta voinee päätellä. Piti saada tämä luettua ennen kuin menen katsomaan leffaa (plus kyllästyin kuuntelemaan kavereiden hehkuttamista kun itse en tiennyt mistään mitään). Nyt on sentään vähän eka kirja takana. Kai ne pitää ne loput kaksikin lukea jossain vaiheessa. Vaan pidän nyt silti vähän taukoa.

Mitä itse kirjaan tulee niin.. Olihan se ihan hyvä, mutta ei se kyllä minuun kolahtanut ihan paljon kuin olisin voinut kuvitella. Kovasti nimittäin olen etukäteen saanut lukea kaiken maailman kehuja ja hekutuksia kirjasta, mutta omasta mielestäni kirjasta jäi puuttumaan jotain. Juoni oli ihan hieno ja aihekin kiinnostava, mutta jotenkin jäin kaipaamaan kirjalta enemmän syvyyttä. Tuntuu, että tässä vain raapaistiin pintaa kun mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin. Toki ajoittain kirjassa oli oikein hienojakin hetkiä. Kirjan alku etenkin oli mielestäni oikein hyvä. Mutta sitten loppuakohden kaikki jotenkin latistui, ikään kuin kirjailija olisi vain valinnut sen helpoimman reitin. Voi toki olla, että olen nyt liian kriittinen mutta minusta kirjassa ja aiheessa olisi ollut potentiaalia paljon suurempaan. Toivo toki elää, että muissa osissa olisi sitten enemmän syvyyttä. Se jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan millainen elokuva tulee olemaan.

The Woman In Black ja pieni säälittävä pelastusyritys

Sain siis vihdoin itseäni niskasta kiinni ja lukasin edes muutaman kirjan, jotta edes vähän saisi toisia kiinni. Ei silti, pahasti tässä ollaan kuitenkin jäljessä. Surkeana pienenä pelastusyrityksenä luin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, Huispaus kautta aikojen ja Siuntio Silosäkeen tarinat. Ne kun ovat niin lyhyitä, että ne lukee kaikki kolme mukavasti saman päivän aikana. Näistä en todellakaan ala tässä mitään kummoista selostusta kertomaan, koska tämä oli tällainen varasuunnitelma B jos (ja kun, tässä tapauksessa) iskee paha laiskotus. Ei se silti vastaa yhden kokonaisen kuukauden kirjamäärää, mutta silti.. kirjoja nuokin ovat. Kahdesta ensinmainitusta voisi sanoa sen verran, että onhan ne mielenkiintoisia, mutta aika puuduttavaa lukea niitä näin putkeen. Yleensä kyseisten kirjojen kanssa toimin kuin minkätahasa tietokirjan kanssa; etsin ja luen vain jotain tiettyä asiaa kerrallaan, en koko kirjaa kannesta kanteen. Silosäkeen tarinoiden suhteen vähän eri juttu sinänsä, että tarinoita on aina kiva lukea. No Dumbledoren kommentteja ei kyllä aina oikein jaksaisi, mutta saapahan niistäkin kivaa taustatietoa taikamaailmasta. Tarinat itsessään ovat minusta kivoja ja jos tässä joskus sattuisi itsekin lapsia saamaan (erittäin epätodennäköistä tosin), niin ihan taatusti kyseiset tarinat olisivat osa iltasatuja siinä missä nämä perinteiset jästisadutkin.

Ja sitten voidaankin jättää taas Potterit hetkeksi (juu älkää luulkokaan että pystyisin mitenkään olemaan kovin pitkään vihjaamatta niistä edes jotain).
Helmikuun loppupuolella keksin vihdoin millä saisin lukuinnostukseni takaisin. Oli jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus lainata kirjastosta Susan Hillin Woman In Black. Ja tämäkin idea tietysti kumpusi siitä, että Daniel Radcliffen uusin elokuva on tehty kyseisen kirjan pohjalta ja leffa sai ensi-iltansa Helmikuun alkupuolella. Ei tosin tietenkään täällä Suomessa. Sepä olisikin ollut liikaa pyydetty, että täällä pääsisi kyseisen leffan näkemään... *epämääräistä mutinaa*. No hommaan sen Blu-Rayna kuitenkin sitten kun ilmestyy, pakko se on nähdä. Joka tapauksessa se hyvä puoli Suomessa julkaisemattomuudesta oli, että ehdin kyseisen kirjan tosiaan lukea. Piti siis alun perin lainata se kirjastosta, muta koska minun tuuri nyt on yleensä erittäin surkea, niin eikös joka ikinen pahuksen kappale ollu lainattu jokin pari päivää ennen kuin meinasin itse tehdä varauksen. No ei minua huvittanut odottaa kokonaista kuukautta, että joku mahdollisesti yhden kirjan palauttaisi. Onneksi löysin CDON.comista kyseisen kirjan uusimman painoksen hintaan 11€ ja risat. Sainpahan sen sitten lopulta kunhan CDON.comissa ensin selvittivät lähetyssotkunsa (oli mukamas kirja ja eräs cd jälkitoimituksessa, loppujen lopuksi kuitenkin postittivat kaikki kamat saman päivän sisällä. Tosin kolmessa osassa, joten eikös sieltä sitten lopulta tullut tämän viikon maanantaina kolme pakettia. Nauroin.).

The Woman In Black on melko lyhyt kirja, vain semmoinen 216 sivua ja sen lukee kyllä erittäin hyvin yhdessä illassa. Ja todella suosittelen lukemaan sen illalla. Mielellään juuri ennen nukkumaanmenoa, mahdollisimman pimeässä (toki lukuvalo on hyvä olla) ja talonkin olisi hyvä olla mahdollisimman tyhjä ja hiljainen. Näin saa kirjasta kaiken parhaiten irti. Kyseessähän on siis kauhukirja. En aio paljastaa tässä yhtään mitään muuta kuin sen mitä voi periaatteessa löytää takakannestakin. Arthur Kipps on nuori lakimies, joka lähtee selvittämään erään kuolleen vanhan naisen papereita syrjäiseen englantilaiseen kylään. Nainen asui suon ympäröimässä talossa, kylän ulkopuolella ja Arthurin on tarkoitus etsiä ja järjestellä kaikki arvopaperit kuntoon, jotta talo voitaisiin myydä. Hyvin pian Arthurille kuitenkin selviää, että taloon liittyy muutakin kuin pelkkä paperisota. Dun dun dun.

Okei, vähän huono esittely, mutta en ihan oikesti halua paljastaa yhtään mitään. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itse pidin siitä ja ainakin tässä uusimmassa painoksessa jokaisen luvun alussa oli myös oikein hienonnäköinen puupiirros, joka liittyi jollain tapaa alkavaan lukuun, joskaan niistä ei voinut todellakaan päätellä yhtään mitään etukäteen. Itse en noudattanut omaa ohjettani kirjan lukemisesta yksinäni, vaan luin sitä lähinnä bussissa työ- ja kotimatkalla. Tosin viimeiset ~50 sivua luin kotona ja menikin vähän turhan myöhäiseksi sen takia, mutta se kannatti. Ainakin minussa kirja onnistui herättämään vaikka mitä jännityksen ja puistatuksen ja surun tunteita. Arvasin tosin kyllä mitä lopussa valitettavasti tulee tapahtumaan, mutta silti se liikutti minua syvästi.

Kirja oli erittäin helppolukuinen ja jotenkin se vain soljui eteenpäin kuin itsekseen. Itse pidän erittäin paljon tämmöisistä kirjoista. Ovat jotenkin kevyttä luettavaa, vaikka tarina itsessään voikin olla vaikka kuinka raskas. Ja tuli taas opittua pari uutta sanaa englannistakin: mm. estuary = joensuu ja pallor = kalpeus ja oli kait pari muutakin joita en kuitenkaan juuri nyt muista.

Jumitus Maksimus

Tiesin kyllä, että näin tulee käymään jossain vaiheessa, mutta tämä tuli kyllä paljon nopeammin kuin osasin kuvitella. Eli siis jumituskausi. Tammikuu meni tietyssä mielessä ehkä vähän överiksi, sillä käytin lähes kaiken vapaa-ajan lukemiseen. Sitä yksinkertaisesti paloi loppuun. Ehkä osasyynä on myös se, että kirja, johon homma tyssäsi, oli Näkijän tarun toinen osa. Hitonmoinen tiiliskivi, jossa kuitenkin toiminta on suht vähäistä. Joten kun sitä alkoi väsymys iskeä päälle, niin jotenkin katosi koko into hommasta. Olen sellainen luonteeltani, että inhoan jättää mitään kesken, joten ei oikein innostanu aloittaa toistakaan kirjaa ennen kuin toinen oli luettu.
No yritinhän minä silti lopulta pelastaa tilannetta ja aloitin kolmannen Harry Dresdenin. Vaan ei tosiaan ollut minkäänlaista lukuvirettä ja lopulta koko helmikuu kului siinä kun istuin tietokoneen ääressä postaamassa Facebookin seinälle kaikkea turhanpäiväistä, pelaillen Simssiä ja seuraillen Vuotista. Olipas hieno saavutus, hoh hoijaa... Vaan nyt se homma jatkuu taas.

Salamurhaajan opissa

Otsikot menevät kyllä aina vain huonommiksi ja huonommiksi. Huokaus. Mutta joo, viides kirja on siis viimein luettu. Robin Hobbin Salamurhaajan oppipoika. Tässä meni kyllä pahuksen kauan aikaa ottaen huomioon, että kirja oli vain jotain 450 sivua pitkä. Ja vielä suomeksi.

Sanottakoon nyt kuitenkin puolustukseksi, että viikonlopun lukuaika kului Desucon Frostbitessa hyöriessä. Sekin on itsessään jo oma lukunsa. Vähän tässä olen naureskellut, että "Suomen animein con" ja mitäpä minä siellä teen: häärään länsimaisen kirjasarjan hahmon kamppeet niskassa, tilaan taidekujalta kyseiseen kirjasarjaan liittyvää taidetta ja muuten vaan hengaan muiden samalla lailla pukeutuneiden seurassa puhuen lähinnä tästä eräästä kirjasarjasta. xDD Ja se kirjasarjahan oli tietysti Harry Potter. Ai miten niin ei tullut yllätyksenä? Öhöm.. no en valita kyllä yhtään, tapasin aivan mahtavia ihmisiä viikonloppuna!

Ja nyt se luettu kirja sitten. Näkijän tarun ensimmäinen osa. Kertoo nuoren Fitzin elämän alkutaipaleesta kuninkaallisena äpäränä, josta kuninkaan tahdosta koulutetaan salamurhaajaa. Tuossa kirjan idea. Halu lukea kirja lähti siitä kun kuuntelin Within Temptationin kappaletta Hand of Sorrow. Olen suorastaan rakastunut kyseiseen kappaleeseen ja pieni tutkimus (lähinnä siis Youtuben videoiden kommenttien lukua) paljasti, että sanojen taustalla on Näkijän taru -trilogia. Jos ette ole kyseistä kappaletta kuunnelleet, niin menkäähän nyt. Heti. Ja erityisesti kiinnittäkää huomiota sanoihin.

Mitä tulee itse kirjaan niin pidin kyllä kovasti. Teksti oli varsin soljuvaa, helppo ja nopea lukea. Se on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, Fitzin kertomana siis. Maailma on varsin tyypillinen keskiaikainen fantasiamaailma. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu kuningaskunnan pääkaupungissa Peuralinnassa, mutta nähdään kirjoissa sentään muutamaa muutakin paikkaa ja kaupunkia. Kirja keskittyyä lähinnä Fitzin kasvuun ja koulutukseen. Alusta asti on toki vihjeitä mitä loppupuolella mahdollisesti tapahtuu, mutta itse ainakin tajusin lukevani "loppukliimaksia" vasta kun se oli ollut jo hyvän matkaa päällä. En voi sanoa, että kirjasta puuttuisi toimintaa, koska kyllähän siinä tapahtui yhtä sun toista, mutta silti jotenkin kirja tuntui melko rauhalliselta. Enkä sano, että se olisi millään lailla huono asia. Pidin kirjan tahdista, sitä oli tosiaan helppo lukea ja Fitzin hahmoon pääsi hyvin sisälle.

Huomionarvoista kirjassa on myös se, kuinka Fitz kertoessaan lukijalle omaa tarinaansa, kirjoittaa samalla maansa historiaa. Jokaisen kappaleen alussa on pätkä, joka selostaa joko historiallisia tapahtumia tai kirjan henkilöiden taustoja ja auttaa tavallaan ymmärtämään kaikkea paremmin. Tämä on mielestäni erittäin kiva ja toimiva idea. Ei tällaiseen ihan jokaisessa kirjassa törmää.

Kannattaa tähän kirjaan tutustua jos fantasiasta tykkää. Fitzin elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista ja kannattaakin odottaa melko paljon kaiken maailman vastoinkäymisiä. Ei kirja silti mitään angstia ole, mutta mitään kovin hilpeätäkään luettavaa. Ihana kirja siltikin!

Fool Moon

Joo tylsä otsikko. Tiedän. Vaan kun kirjan nimi on jo niin nerokas niin ei sitä viitsi yrittää kilpailla sen kanssa. Eli nyt on siis tullut luettua Dresden Filesin toinen osa. Kirjan nimi on mielestäni hauska sanaleikki. Sitä voi varmaan jo päätellä mikä on tämän kirjan aihe? Jep, ihmissudet.

En aio taaskaan paljastaa paljon mitään juonesta, mutta sen voin toki kertoa, ettei tässä ole kyseessä mikään ihan perinteinen ihmissusitouhu. Ihmissusia kun on monenlaisia...

Jälleen kerran Harry löyttää itsensä selvittelemästä varsin veristä murhaa. Verta sitten roiskuu enemmänkin tässä kirjassa. Saas nähdä jatkuuko sama meno muissakin osissa.. Ei sinänsä, että se minua varsinaisesti häiritsisi, mutta kyllä oikeasti välillä puistattaa lukea suht yksityiskohtaista kuvausta raadellusta ruumiista, yh.

Tämä oli kaikesta verisyydestään huolimatta mielestäni jopa parempi kuin ensimmäinen osa. Meno oli paljon kiihkeämpää ja hahmoihin tuli lisää syvyyttä. Harryn menneisyydesta vihjailtiin muutamaan otteeseen ja veikkaisinkin, että tulevissa kirjoissa tästä kuullaan vielä lisää. Hahmojen suhteet toisiinsa tulivat myös vähän selkeämmiksi. Jännitin tässä kirjassa tapahtumia paljon enemmän kuin edellisessä. Ja kaikki ei tosiaankaan ollut ennalta arvattavaa. Muutamaan otteseen huudahdin ihan ääneen "Mitä hittoa?!" kun tuli jotain varsin yllättävää vastaan. Se tosin täytyy sanoa, että välillä tuli kyllä Harryn kaima mieleen kun ajatukset olivat luokkaa "En voi antaa muiden kuolla takiani". Hah hah. Hyvä kirja, suosittelen lukemaan (kunhan luette ekan osan ensin).

Harry & Harry

Viikonloppu menikin aika mukavasti; sain kaksi kirjaa luettua. Toisin sanoen sain myös loppuun HP maratonini (vihdoin). Sanon ihan suoraan, että nyt riittää Potterien lukeminen vähäksi aikaa. Puolen vuoden sisään tuli luettua kirjat putkeen kahteen kertaan. Alkoi jo lopussa tehdä mieli lukea jotain uutta, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Ei silti, tälläkin kertaa tuli taas löydettyä jotain uutta kirjoista. En oikeasti ymmärrä miten osa asioista vaan jää lukukerrasta toiseen huomaamatta kunnes sitten joskus hyppäävät silmille. Tällä kertaa niin kävi kun luin kohtauksesta Malfoyden kartanossa. Olen tähän mennessä onnistunut täysin sivuuttamaan kohdan jossa Harry katsoo itseään peilistä ja ei meinaa tunnistaa itseään. Varmasti suurin syypää tähän on Hermionen polttoherja, mutta itse kiinnitin tällä kertaa huomiota kuvaukseen Harryn hiuksista. Ne ovat pitkät, olkapäille asti. Tsiisus, miten tuollainen on voinut jäädä huomaamatta?! Tuo oli taatusti tämän lukukerran suurin löytö. Muutti käsitykseni kirjan loppuosan Harrystä aika tyystin. Onhan se ihan loogista, nyt kun ajattelee, ettei sitä kolmikon pakoreissun aikana tainnut tulla ensimmäinenä mieleen oma ulkonäkö. (Ja unohdetaan nyt se leffa, jossa Hermione leikkelee Harryn hiuksia.) Aloin kuitenkin pohtia, että mitenkäs sitten kun kolmikko viettää sen muutaman viikon Simpukkamökissä. Kynikö Harry silloin hiuksensa, vai oliko tähdellisempää suunnitella Irvetaan tunkeutumista? Tätä ihan oikeasti pohdin koko loppukirjan ajan. (Ja älkää nyt tulko sanomaan, että missasin kohdan jossa tästä mahdollisesti mainitaan.) Täytyy sanoa, että oli kyllä erittäin kutkuttavaa kuvitella Harry pitkähiuksiseksi lopputaistelussa. *drool*

Öhöm.. juu.. Ja jos sitten jätetään Potterit.. juu juu tiedän, että vihjailin jotain syvällistä analyysiä koko sarjasta edellisessä postauksessa, mutta enpä nyt kuitenkaan jaksa sellaista tehdä. Olen oikeasti huono kirjoittelemaan mitään sellaista, varsinkaan Pottereista kun ne on kaluttu jo niin moneen kertaan, että kaikki tuntuu vain niin itsestäänselvyyksiltä ja en sen takia osaa erotella mitään kovin kummoista.

Vaan siirrytäänpäs sitten siihen toiseen viikonloppuna luettuun kirjaan. Kyseessä siis Jim Butcherin The Dresden Files -sarjan ensimmäinen osa Storm Front. Ystäväni tätä sarjaa minulle suositteli ja sanon, että hyvä kun niin teki; ensimmäinen osa oli loistava! Kyseessä on murhamysteeri, jota on höystetty yliluonnollisuuksilla. Päähenkilö on velho, jonka nimi on, kappas vaan, Harry. Sukunimi tosin on tällä kertaa Dresden. Harry auttaa Chicagon poliisia selvittämään murhaa, joka on tehty yliluonnollisin metodein. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, että totta kai Harry päätyy pian myös itse murhaajan tähtäimeen. Ja tämän enempää en paljasta. Lukekaa itse.

Mitä noin yleisesti sanoisin, niin päähenkilö on ihanan sarkastinen koko ajan ja kun kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, niin näitä Harryn sarkastisia ajatuksia saakin lukea vähän väliä. Itse ainakin naureskelin koko ajan kaiken maailman kommenteille. Kirja oli varsin helppolukuinen ja nopea (jos nyt vertaan Pottereihin). Ei siinä oikeasti kovin monta tuntia mennyt, häiriötekiöitä vain tuppasi olemaan sunnuntaina sen verran, että lukemiseen meni koko päivä. Kannattaa ehdottomasti tutustua tähän sarjaan jos yhtään on kiinnostunut dekkareista (ja kaiken maailman taikuudesta ja demoneista yms. yms.). Tosin sellainen pieni varoituksen sana, että ainakin ensimmäisen kirjan murhat olivat varsin raakoja ja kuvaukset ruumiista pistivät kyllä ainakin minulla puistattamaan.

1/100 ja homma jatkuu

Ja näin on sitten ensimmäinen kirja luettu (eilen illalla). Tuli kyllä mentyä aika vauhdilla, varsinkin kun vertaa edellisiin kirjoihin. Minulla on tosiaan vielä menossa Potter-maratoni englanniksi. Aloitin sen joskus marraskuussa, tarvitseeko siis sanoa, että hitaasti etenee kun ensimmäisen viiden kirjan lukemiseen kului semmoiset pari kuukautta. Nyt kuitenkin puristin Puoliverisen prinssin kolmeen päivään. Ja tarkoitus jatkaa samaan tahtiin myös Kuoleman varjelusten kanssa, ovat englanniksi molemmat 607 sivua pitkiä, joten se on about 200 sivua per päivä luettavaa. Huomenna tosin ajattelin lukea koko päivän, hyvällä tuurilla saan koko kirjan luettua ja lauantaina pääsisi jo jonkin toisen sarjan kimppuun.

(Alla on btw spoilereita Puoliverisestä kirjasta, joten ei kannata lukea tätä tekstiä enempää jos jostain ihmeen syystä et vielä ole kaikkia Pottereita lukenut.)

Mutta sanotaan nyt vähän mielipiteitä PP:stä. Se on aina ollut minulle jostain syystä se kaikkein etäisin Potter. En tiedä oikein miksi, koska tykkään kyllä paljon kirjan tapahtumista ja muutenkin se on kiva kirja lukea. Olen nyt puolen vuoden sisään lukenut kirjan kahdesti, ensin suomi-maratonin aikana ja nyt sitten jälleen kerran englanniksi. Joka kerta tuntuu olevan entistä tunteikkaampi. En nyt puhu pelkästään PP:stä, vaan kaikista Pottereista. En yleensä itke kirjoja lukiessa, mutta kyllä tämän ja edellisen maratonin aikana on kyyneleet kihonneet silmiin aika monta kertaa. Sen pistän merkille, että harvemmin vollotan niissä kohdissä missä todennäköisimmin pitäisi. Nytkin lähinnä kosketti se, jossa Harry sänkynsä pohjalla kattoa tuijotellen ja miettii kuinka Dumbledore on jättänyt koulun, maailman ja Harryn. Toki Dumbbiksen hautajaiset on toinen koskettava kohta.

Hauskat kohdat ne sen puoleen eivät ole muuttuneet miksikään. Aina niille vain nauraa kuten ennenkin. Toisin kuin nämä herkät tunteet, nauraminen ei ole ikinä ollut ongelma kirjojen kanssa. Vähintäänkin tyrskähtelen ääneen ja kotosalla saataan hekottaa ihan kunnolla jos on tarpeeksi hauskaa. Bussissa sitä vastoin yritän vähän hillitä itseäni ja tyydyn (typerän näköiseen) virnuiluun.

Nyt vähän katkailee ajatus kun olen koko aamupäivän tätä viestiä yrittänyt kirjoitella ja aina tulee keskeytyksiä. Taidan jättää suurimmat analysoinnit tällä kertaa tekemättä. Katsotaan sitten kun Kuoleman varjelukset on luettu niin vetäisen vaikka jonkin koko sarjan kattavan pohdinnan hahmoista ja juonesta.

Alkuhöpinöitä part 2

No niin. Sainpahan sen taustakuvan vaihdettua viimein. Ja mikäpäs muukaan se on kuin aukeama Harry Potterista (Puoliverisestä prinssistä, jos tarkkoja ollaan). Eipä tuo Bloggerista löytynyt kirjan aukeama -taustakaan paha olisi ollut, mutta en oikein tykkää siitä että sitten se sama ulkoasu on miljoonalla muullakin. Persoonallisuus kunniaan!

Ja lukuhaaste on saatu käyntiin! Sain aloitettua Puoliverisen prinssin myöhään illalla sunnuntai-iltana. Tahtina (ainakin näiden viimeisten Potterien kanssa) tulisi olla about 200 sivua per päivä, jos haluan viikossa saada molemmat luettua. Onneksi perjantaina on Loppiainen eikä silloin siis ole töitä. Saan lukea koko päivän jes! Pitäisi tosin käydä kirjastosta hakemasta ensi viikon kirjat jo valmiiksi. En nyt osaa päättää onko Kuoleman varjelusten jälkeen vuorossa Näkijän tarun ensimmäinen osa Salamurhaajan oppipoika vai Dresden Filesin Storm Front. Tällä hetkellä kallistun kyllä enemmän tuon Dresdenin suuntaan.. Noh, katsotaan lähempänä viikonloppua uudelleen, riippuu vähän siitäkin saanko kyseisen opuksen lainaan ajoissa.

Ajettelin myös selventää tähän vähän tarkemmin omia periaatteitani tästä haasteesta. Vuotiksen puolella on ollut kovaa keskustelua siitä mikä lasketaan kirjaksi jne. Se nyt on loppupeleissä varmasti jokaisen oma asia mitkä laskee haasteeseen mukaan. Sarjakuva on lähinnä se, mikä on jakanut mielipiteitä. Olen tullut siihen tulokseen, että itse en sarjakuvia laske mukaan, en edes kovakantisia versioita. Alun perin oli mielessä laskea manga-pokkarit mukaan, mutta joten se vain tuntuu minusta fuskulta. Jos en kerran laske Aku Ankan taskukirjojakaan niin miksi sitten manga? Sarjakuvaa ne ovat molemmat, vaikka mangassa yleensä onkin yhtenäinen juoni sen sijaan, että taskukirjoissa on monta lyhyempää tarinaa. Jääkööt sarjakuvat siis johonkin toiseen kertaan.

Toisin sanoen, suurin osa lukemistani kirjoista tulee olemaan ihan perinteisiä romaaneja/novelleja ja ehkä pieni osa myös tietokirjoja/hakuteoksia (lähinnä tässä nyt polttelee mielessä Harry Potter: Page to Screen, jossa riittää kyllä kaluamista). Tiedän, että olen aika hidas lukija. Laskeskelin edellisen suomenkielisen HP-maratonini aikana, että luen noin 60 sivua tunnissa. Englanniksi tosin en pääse tuohon lukuun ja toki tuo luku muutuu myös kulloinkin kyseessä olevan kirjan mukaan. Osassa kun on pienempää pränttiä ja sivun kokokaan ei ole mikään vakio. Tämän takia yritän vähän hillitä itseäni ja olla hamstraamatta listalle mitään älytöntä määrää 600-700 sivuisia järkäleitä, koska niiden lukeminen kolmessa päivässä tulee kyllä olemaan aikamoinen haaste. Vastapainoksi ajattelin lueskella sellaisia kevyempiä (lähinnä nuortenkirjoja) kuin Darren Shan ja Neiti Etsivät, jotka lukee suunnilleen päivässä, korkeintaan kahdessa.

Aloitellaan pian..

Näin uuden vuoden kunniaksi kirjoittelen tänne ensimmäisen kunnon viestin.

Tässä on siis kirjablogini, jonne aion juuri alkavan vuoden aikana kirjoitella pieniä tai ei niin pieniä mietteitä/esittelyjä lukemistani kirjoista. Kaikkien osalta en välttämättä mene kovin syvällisiin juttuihin, mutta tarkoitus saada jokaisesta edes jotain tekstiä tänne.

Homma alkaa parin päivän päästä Harry Potterilla, sillä enpä sitten saanut maratoniani ihan valmiiksi ennen vuoden vaihdetta. Puoliverinen prinssi saa siis kunnian olla vuoden ensimmäinen kirja. Pottereiden jälkeen varmaankin jatkan Näkijän taruun ja siitä sen jälkeen Jim Butcherin The Dresden Files. Sitten onkin vähän kiinni omista fiiliksistä mitä seuraavaksi. Katsellaan sitä sitten parin kuukauden päästä.

Ja siten tästä blogista itsestään. Ulkoasu ei tule tosiaankaan jäämään täksi valmispohjaksi, vaan yritän jossain vaiheessa saada tänne vähän persoonallisemman ilmeen. Katsotaan nyt vain koska saan aikaiseksi.
Blogin nimi puolestaan tulee Harry Potterista, lempilainauksestani: “Of course it is happening inside your head, Harry, but why on earth should that mean that it is not real?”